Nykyään en juurikaan innostu isänpäivän vietosta.

Syynä lienee se, että oma isäni "vaihtoi hiippakuntaa" reilu 11 vuotta sitten. Silti se, että tänään vietetään isänpäivää valtakunnallisesti sekä meillä Suomessa että Ruotsissa, saa monia muistoja palaamaan mieleeni.

Isäpuoleni kuoli 80-luvun lopulla. Hän oli monella tapaa rakas ja läheinen ihminen. Hän opetti ymmärtämään monia asioita, taistelemaan oikeudenmukaisuuden puolesta, että aina kannattaa pyrkiä eteenpäin. Aina on toinen tie, jos yksi reitti on tukossa. Lapsuuteen isäpuolen kanssa liittyy paljon muistoja, yhteisiä hetkiä tv:n ääressä, kun jännättiin suomalaisten menestystä eri urheilulajien parissa, taistelua, kuka saa ensimmäisenä viikon Aku ankan, huumoria, naurua ja pitkiä yhteisiä sunnuntaiajeluja perheen kanssa potkin poikin Suomea, mihin suuntaan nokka milloinkin näytti. Vain auto alle, katsotaan, mihin päädytään. ;-)

Biologisen isäni opin tuntemaan oikeastaan vasta aikuisiällä. Ensimmäisen kerran tapasin hänet, kun isä täytti 50 vuotta. Sen jälkeen pidimme osittain yhteyttä silloin vielä elossa olleen isoäitini takia, isä oli hänen omaishoitajansa. Mutta jotenkin tuolloin tuntui oikealta tutustua myös biologiseen isääni ja muuhun isän puolen sukuun enemmän kuin aiemmin. 

Silti jälkikäteen ajatellen tuntui, etten reilussa kymmenessä vuodessa, jonka ehdin tuntea biologisen isäni, oppinut tuntemaan häntä. Isä oli jossain määrin erakko. Hänellä oli omanlaisensa kuiva huumori ja hän nautti siitä, että hän sai pelata kyykkää ja käydä paikallisen jääpalloseuran kotipeleissä. 

En voi sanoa, että minulla oli kovin läheiset välit isääni. Mutta sen voin sanoa, että jonkinlainen isä-tytär -suhde meillä oli. Eri asia, millainen. 

Hyvää isänpäivää kaikille näiden Magnus Ugglan coveroiman kauniiden sanojen myötä