Hassua, miten pieni tämä meidän kotomaamme on. Tai oikeastaan hassua, kuinka pieni maailmakin voi joskus olla. ;-)

Joskus vuosituhannen vaihteessa olin kerran käymässä Tukholmassa, liekö opiskeluun liittyvissä asioissa vai ihan vain huviretkellä, en enää muista.

Mutta muistan, että oli kevät, ehkä toukokuun loppupäiviä. Kävelin Sergelstorgetin nurkilla, ja koska nyt ei sattunut olemaan kiire mihinkään, istahdin hetkeksi Sergelstorgetin portaille ihmettelemään maailmanmenoa ympärilläni. Vanhempi mies, ehkä kuusissakymmenissä, ehkä hieman alle, alkoi kovin tuttavallisesti jutella. Olin aika hämmentynyt, hän kyseli aika suoraan kuulumisiani, jopa henkilökohtaisia assioita. Keskustelua käytiin ruotsiksi. Olin ilmeisesti aika vaivautuneen oloinen, koska mies kysyi yllättäen: etkö tunne minua?

Hetken yritin epätoivoisesti keksiä, kuka mahtaisi olla kyseessä, mutta lopulta pudistin päätäni ja sanoin, että ei, ei soita kelloja. Hän hymyili ja sanoi nimensä. Luonnollisesti heti nimen kuultuani tajusin, kenestä oli kyse. Opettajastani ajalta, kun olin Boråsissa opiskelemassa. Sen jälkeen riitti kyllä tarinaa, ja pidättyväisyyteni katosi. ;-)

Tänään törmäsin töissä vastaavaan tilanteeseen. Sain ilmoituksen, että eräs vanhempi herrasmies on tuomassa materiaalia, ehtisinkö käydä noutamassa sen infosta. Menin asiakasta vastaan ja juttelimme tovin. Toinen tovi vierähti sen jälkeen, kun selvisi, että hän on samalta paikkakunnalta kuin suurin osa perheestäni. Eipä aikaakaan, kun totesin huvittuneena, että hänhän tuntee puolet suvustani. Parhaiten ehkä kuitenkin edesmenneet enoni ja tätini. Humoristisen, elämänmyönteisen tätini, joka melkein kaatui saappaat jalassa elämäntyönsä, veneveistämötoiminnan, ääreen.

Muistuttakoon vaikka tämä keväinen purjehdukseenkin liittyvä laulu hänestä. ;-)