Käyttäytyminen eri tilanteissa, ja se, mikä rooli milloinkin on otettava, on haastava juttu - välillä meille suomalaisillekin. On ihan soveliasta, jopa suotavaa, tempautua mukaan hyvän musiikin vietäväksi konsertissa tai osoittaa suosiotaan urheilijalle hyvän suorituksen jälkeen. Mutta missä kulkee se raja, miten missäkin tilaisuudessa käyttäydytään, saako huutaa ja kannustaa hillittömästi vai pitääkö istua kuin kirkkokonsertissa? Mistä se malli opitaan? 

Suomalaisia pidetään jäyhänä kansana, emme riehaannu liikaa konsertissa ja urheilukatsomossakin näytämme tunteitamme varsin maltillisesti omillekin suosikeillemme. Kannustamme kaikkia. (Toki poikkeus vahvistaa aina säännön, ääripäitäkin on). 

Olin vuosia sitten Finlandiatalolla konsertissa. En enää edes muista, kuka artisti oli kyseessä, mutta suomalainen huippuartisti. Seurailin konsertin tapahtumia salin takaosasta, enkä oikeastaan kovinkaan paljon kiinnittänyt muuhun huomiota kuin lavalla tapahtuneeseen ja siihen, mitä lähiympäristöäni havaitsin. Lähelläni istunut yleisö kuunteli, lähti mukaan taputuksiin kappaleen mukana, kun muutkin lähtivät, mutta suhtautui muuten varsin neutraalisti. Samaan aikaan salin etuosassa olleet tuttavani kertoivat laulaneensa biisin jos toisenkin mukana täyttä kurkkua ja eläytyneensä koko rahan edestä musiikin vietäväksi. Kuten konsertissa kuuluukin! Ei mennyt montaa päivää, kun erään iltapäivälehden yleisönosastolla paheksuttiin sitä, kuinka asiattomasti kyseisessä konsertissa oli käyttäydytty kirjoittajan mielestä. Lähteä nyt mukaan taputtamalla rytmikkään musiikin tahtiin ja vielä laulaa äänekkäästi artistin mukana. Häpeällistä käytöstä suorastaan! Siinä kohtaa jäin miettimään, millaisia me suomalaiset olemme eri tilanteissa? Pitääkö meidän tosiaankin istua iskelmäkonsertissa kuin kirkossa? 

Oi aikoja, oi tapoja! Itse ainakin voisin kuvitella arvostavani suuresti sitä, että yleisö lähtee mukaan esitykseeni, tuo ylimääräistä latausta siihen, ja osoittaa, että se oikeasti nauttii. Vaan kaikkia ei voi näköjään miellyttää - vai miten se nyt olikaan?

Sama pätee suomalaisessa urheilukatsomossa - vai päteekö sittenkään? Toki me kannustaa osaamme, mutta esimerkiksi jääkiekkokatsomossa vanhat kliseet "seeproille heiniä", kun tuomari mokailee, kuulostavat lapsellisilta. Toisaalta, kyllä suomalaisesta ääntäkin lähtee (hyvässä mielessä), kun on tarvetta. Vai mitä sanotte tästä?  

Noin viikon verran tv on tarjonnut jalkapallojuhlaa Ranskasta käsin. Kisoja varjostaa terrorismin uhka sekä reilun vuoden takaisen Charlie Hebdo-lehteen kohdistuneen iskun että marraskuisten Pariisin terrori-iskujen takia. Mitään vakavampaa ei onneksi ole tähän mennessä sattunut, mutta silti niin venäläis-, englantilais- kuin kroatialaisfanienkin käytös mietityttää. Mitä järkeä tuossa kaikessa on? Miksi riehua, heitellä paukkupommeja ja soihtuja kentälle ja vaarantaa sekä oma ja muiden katsojien sekä pelaajien turvallisuus kisoissa?

Eikö urheilun pitäisi olla ennen kaikkea rauhan ja rakkauden juhla, hyvää viihdettä ilman mielenosoitusmeininkiä? Samaan tapaan kuin Euroviisujenkin...