24 vuotta on tavattoman pitkä aika, se tuntuu ikuisuudelta joskus, mutta sitten kun vihdoin vanhan ystävän tapaa, on kuin koko aikaa ei olisi edes ollut.

Kuulin satunnaisesti toisen ystävän kautta kadonneesta ystävästäni talvella, he olivat pitäneet yhteyttä sitten yhteisten kouluaikojen säännöllisesti. Minä puolestani en ollut nähnyt ystävääni sen jälkeen, kun samassa solukämpässä asuttiin yksi opiskeluvuosi. Aloimme viesteillä Facessa, eikä aikaakaan, kun jo soittelimme ja viimein eilen tapasimme.

Halaus oli lämmin, kaikki vuodet vain katosivat välistä ja juttu jatkui aivan kuin emme erossa olisi koskaan olleetkaan. Villinki tarjosi mitä upeimmat puitteet viettää lauantai-iltaa ystävien seurassa, saunomiseen ja uimiseen. Yöksi en malttanut jäädä saareen. Juttu olisi varmaan jatkunut aamuun asti. ;-)

Kotiin tultuani istahdin vielä hetkeksi tv:n ääreen ja tyhjentelin digiboxiani olympialaisten tieltä. Törmäsin ohjelmaan, joka kertoi ruotsalaisen muusikon Ted Gärdestadin elämästä. Arvostettu muusikko, jonka suuria hittejä olivat muun muassa Jag Vill Ha En Egen Måne ja Sol, Vind och Vatten. Hänen elämänsä päättyi murheellisella tavalla lähes 20 vuotta sitten. Silti hänen musiikkinsa elää ikuisesti, ja varsinkin tämä kappale tiivistää otsikkonsa perusteella eilisen tunnelmat. Oli huippuhienoa tavata ystävä yli 20 vuoden jälkeen uudestaan, päivittää kuulumiset - ja ennen kaikkea tehdä yhteinen päätös: seuraavaan tapaamiseen EI MENE 24 vuotta, ei varmasti.