Kaksi viikkoa urheiluhullu penkkiurheilija on saanut viettää suorastaan kissanpäiviä. 

Kun aamuyöstä johonkin aikaan siirryt sänkyyn nukkumaan ja heräät aamupäivän kuluessa, voit siirtyä katsomaan yön uusintoja kahvikulhon seurassa, ja jatkaa siitä, mihin yöllä jäit. Ylen yksi pääkanavista tarjosi olympiaurheilua kahden viikon ajan, 24/7. Iso kiitos, Yle.

Mutta vähän risujakin sietää saada meidän Ylemme. Vaikka penkkiurheilijaa hemmoteltiin ihan urakalla, niin hutejakin tuli. Ensimmäinen niistä on se, että toimittajat tarvitsisivat todellakin oikein ääntämisen opetusta. On suorastaan rasittavaa kuunnella, kuinka selostaja toisensa perään puhuu olumppialaisista tai olumppiaurheilusta. Herran tähden, ei se y voi olla noin vaikea lausuttava, ei varsinkaan meille, joiden kielessä ä ja y tai vastaavasti y ja ö voivat hyvinkin olla vierekkäisiä vokaaleja sanoissa. Ja silti nämä toimittajan plantut puhuvat olumppialaisista. Saati sitten eilinen triathlon-selostus, joka oli katastrofi vailla vertaa. Markus/Magnus jotakin, joka selosti naisten triathlonia. Hänen puheestaan kuulee selvästi, että hän on äidinkieleltään ruotsinkielinen. Ja mitä hän menee ja munaa? Kun puhutaan paralympialaisista, niin eiköhän sinne se kirottu o ilmaannu väliin: meilläkin on paraOlympialaisissa edustaja. Ei jumaliude sentään! Meillä EI OLE paraOlympialaisissa edustajaa, vaan meillä on paralympialaisissa edustaja triathlonissa. Siis ihan oikeesti!!! Ruotsia äidinkielenään puhuvalle sen luulisi olevan vielä helpompaa, kun ruotsin kielessä puhutaan paralympiska spelet. Mutta ei, vaikka kommentaattori - itsekin triathlonisti - Kaisa Lehtonen yritti korjata hienotunteisesti selostajaa, niin o oli ja pysyi.

Mitäpä muita ajatuksia Rio on herättänyt? Paljonkin, ja monenlaisia.

Venäläisten doping-sekoilu on yksi asia. Miksi KOK:lla ei ole tarpeeksi munaa sulkea koko maata kisoista? Kas siinä kysymys. Entä mitä järkeä oli siinä, että amerikkalaisuimari valehteli tulleensa ryöstetyksi Riossa? Tai miksi Pohjoismaiden, varsinkin Suomen ja Norjan, menestys oli niin vaatimatonta Riossa?

SVT:n sivuilla oli kuluneella viikolla hieman ironiseen sävyyn kirjoitettu artikkeli siitä, kuinka Norjan kisat olivat totaalinen fiasko, huonoin tulos 52 vuoteen. Vuonna 1964 Tokiosta oli palattu tyhjin käsin. Jutussa ei mainittu kuitenkaan Suomea. Nämä kisat olivat suomalaisen urheiluhistorian synkimmät tuloksellisesti, kotiintuomisina vain yksi pronssi. Arvokashan sekin on, ei sillä, mutta sekin on jaettu, kun nyrkkeilyssä on tapana jakaa molemmille semifinaalin häviäjille pronssinen mitali. Jotain on mennyt pieleen ja pahasti suomalaisessa valmennuksessa. Jotain tehdään väärin ja pahasti, jos 55 urheilijan joukkue saavuttaa vain yhden pronssin. En edes jaksa uskoa, että kyse olisi vain pääkopan kestävyydestä, tuskin on. Maailmankärki on tasoittunut, laajemmalla rintamalla löytyy enemmän huippuja ja menestyminen on hankalampaa. Hmmm, ehkä jossain määrin paikkansa pitävää. Silti, miten meillä on niin paljon puolikuntoisia urheilijoita lähdössä kisoihin? Miten ne on aina sairaana, kun kisat on ovella? Kellä mitäkin vaivaa...

Tuo samainen SVT:n artikkeli, johon aiemmin viittasin, irvailee myös suoraan norjalaisille sillä, että enää on vajaa 600 päivää, kun seuraavat olympiakisat alkavat ja vain alle 190 päivää, kun norjalaiset pääsevät taas pätemään Lahden hiihtoladuilla helmi-maaliskuun taitteessa ensi vuonna. 

Niinpä! Ruotsin saldoksi kisoista jäi kaksi kultaa, kuusi hopeaa ja kolme pronssia. Toki kaikista 11 mitalista riemuitsen yhtä lailla, mutta futisdaamien historiallinen hopea oli kyllä se paras. Pia Sundhagen "Magic Eleven" tyrmäsi niin hallitsevan olympiavoittajan kuin isäntämaa Brasiliankin. Ei mitään helpoimman pään vastuksia, ei. Jenkkimaalivahdin Hope Solon on turha itkeä pelanneensa jänishousuja vastaan. Maalit ratkaisee, pulinat pois. Hävisitte, lopettakaa selittely. 

Vain 16 päivää hengähdysaikaa, ja jälleen se alkaa. Paralympialaiset, jääkiekon World Cup ja... ja... ja... Onneksi tyhjiötä ei pääse syntymään.