Jo aiemmin tänä vuonna avauduin Facebookissa siitä, kuinka omaan suuntavaistoon kannattaa luottaa. Lyhyesti tarina meni näin: olin palaamassa taitoluistelun EM-kisojen naisten vapaaohjelmaa katsomasta Globenista, kun sainkin tietää, että joudun jäämään pysäkkiä aiemmin pois kuin normaalisti majapaikkaani palatessani Tukholman Hässelbystrandissa. Siinä minä seisoin metroaseman katoksen alla ja purin huulta, mitä pahusta nyt tekisin. Ehdin kaivaa puhelimenkin esiin soittaakseni varaäidille ja kysyäkseni ohjeita, miten minä pääsen takaisin kotiin. Sitten järki voitti ja aloin ajatella. Olen kerran aiemmin kävellyt tän reitin: siinä on muun muassa kirppari noin puolimatkassa, mutta mihin mun pitikään lähteä, jotta löytäisin sen kirppiksen? Hetken aikaa vielä pohdin, ja johan alkoivat koordinaatit selkiytyä. Pian löytyi kirppis ja kohta olin poissa räntäsateessta ja kylmästä lämpimän ruoan ääressä.

Se oli ensimmäinen kerta tänä vuonna. Sama tapahtui eilen lauantaina, kun lähdin heti aamusta yksikseni seuraamaan harjoituksia areenalle. Menomatka sujui ongelmitta, tiesin minne mennä - eikä aikaakaan, kun olin perillä. Tulomatkalla pysähtelin pitkin matkaa, valokuvasin ja ihailin kaunista Wieniä. Pohdin jäätelölle menoakin, mutta se jääköön toiseen päivään. Metron löysin ja pääsin kotiasemalle. En tiedä, mikä ajatuskatko minulle tuli, mutta yhtäkkiä olin ihan toisessa paikassa kuin olisi pitänyt olla. Kävelin ja mietin, missä meni vikaan, kunnes lopulta päädyin palaamaan samalle metroasemalle, josta taatusti tiesin osaavani takaisin asunnolle..Ennen paluuta edelliselle metroasemalle minulla oli koko ajan varma tunne, että olin oikeassa suunnassa, mutta jossain kohtaa olin harhautunut. En vain keksinyt, missä... Nyt tiedän. Taas kerran: olisi kannattanut luottaa vaistoihinsa ja kävellä toiseen suuntaan kuin mihin kävelin. ;-) Eipä sillä, se oli hyvää harjoitusta suunnistamisessa, vaikka minä vihasin suunnattomasti peruskouluaikana liikuntatunteja ja niitä päiviä, jolloin opettajamme pisti meidät suunnistamaan koulumme piha-alueella. Kyllä, minä kiittelin sitä rakasta liikunnanopettajaani niin tammi-helmikuun vaihteessa kuin eilenkin lauantaina. 

Ja kolmas kerta toden sanoi tänään Bratislavassa: olimme kaveriporukalla päiväretkellä siellä. Kävelimme yhden kaverini kanssa hieman hitaampaa tahtia ja naureskelimme muille, jotka menivät melkoista vauhtia edellämme. Näimme, että bussi, jolla meidän olisi pitänyt päästä rautatieasemalle, meni vierestä, mutta ei sinne, minne ystävämme kovaa vauhtia menivät. Yritimme huutaa heille, että odottakaa, se bussi EI MENE sinne, mutta ei... kehotus kaikui kuuroille korville. Olimme itsekin hieman epävarmoja, miten meidän lopulta kävisi. Hyvin kävi. Me löysimme samalle pysäkille kuin he, mutta he olivat hypänneet edelliseen bussiin, ajaneet ohi oikeasta pysäkistä rautatieaseman kohdalla ja myöhästyivät junasta. Me sen sijaan saimme apua paikalliselta, joka puhui auttavaa saksaa ja neuvoi meille, että hypätkää tuohon bussiin. Ja toinen ystävällinen henkilö bussissa neuvoi, että jääkää tässä pois ja kävelkää tuosta, niin pääsette oikeaan paikkaan. Me ehdimme junaan, mutta kaverimme odottelivat Bratislavan asemalla pari tuntia seuraavaa junaa... :D

Viiden kuukauden aikana, kolmas kerta toden sanoi: luota suuntavaistoihisi! Jokohan mä viimeinkin olisin oppinut läksyni? ;-)