Muistan hyvin, kun koukkuunnuin itsensäplagiointikarnevaaleihin, joita kuulemma myös Melodifestivaleniksi Ruotsissa kutsutaan. Se tapahtui helmikuussa 1999. Oli arki-ilta, istuin silloisessa kodissani lattiatyynyllä hyvässä asennossa ja katselin SVT Europan uutisia. Uutiset päättyivät, ja ruutuun ilmestyi Charlotte Perrellin (silloinen Nilsson) kuva. Kiinnostukseni heräsi, tää liittyy jotenkin viisuihin, kai? Okei, netti oli keksitty, mutta ei se mikään itsestäänselvyys vielä silloin ollut, saati nyt joku laajakaista.

Jäin hetkeksi katsomaan, mitä tuleman pitäisi... ja huomasinkin katselevani jotain tv-ohjelmaa, jossa esiteltiin tulevan lauantain Mello-finalisteja. Rouva Perrelli istui jossain kahvilassa, jutteli niitä näitä, vastaili toimittajan kysymyksiin ja söi tajuttoman suurikokoista semlaa (laskiaispullaa).

Meni jokunen vuosi. Ja Mellot laajentuivat neljän semifinaalin, andra chansenin ja finaalin - kuuden viikon musiikkishowkiertueeksi ympäri Ruotsia. Melodifestivalen oli se, mitä odotettiin kuin lehmä laitumelle pääsyä. Se oli jotain suurta, jotain hienoa. Se tuotti hittejä hitin perään, tarjosi monipuolista viihdettä ja monipuolista musiikkia vuodesta toiseen. 

Se kultakausi kesti useita vuosia, kunnes...

Eräänä päivänä satu vain loppui. Yhtäkkiä se alkoi tuntua itseääntoistavalta, mauttomien vitsien kavalkadilta. Edes sen musiikki ei napannut, ei sitten vähääkään. Yhtäkkiä se kaikki vain alkoi kuulostaa samalta, muovista musiikkia uudelleen ja uudelleen tuotettuna. Kuppi meni viimeistään vuonna 2014 täydellisen nurin, kun eräs MF:n ns. hovisäveltäjistä alkoi jo itseään plagioimaan. Saati sitten kaikki mauttomuudet, mitä vuosien mittaan on nähty erilaisina väliaikanumeroina. Vain kaksi voin kelpuuttaa: Jonas Gardellin Schlagerskolan vuosina 2002 - 2003 ja tältä vuodelta (olen katsonut ne netistä jälkikäteen) sekä tämän hirtehishumoristisen Schlagerdiivojen taistelun vuodelta 2003. ;-)

Uskomatonta, mutta totta! Ensimmäisen kerran 17 vuoteen koko Mello on saanut mielessäni statuksen EVVK! Aivan samantekevää, ketkä ovat finaalissa, aivan samantekevää, kuka voittaa. Luultavasti vihaan sitä biisiä kuitenkin. Todettakoon tässä kohtaa nyt sekin, että tämän vuoden MF-finaalisteista olen kuullut tasan kaksi, ja niistäkään ei oo minkäänlaista mielikuvaa, millaisia ne olivat. Ei niin mitään muistijälkeä.

Ensimmäisen kerran 17 vuoteen katson Melodifestivalenia tilanteessa, etten tiedä yhtään, mitä odottaa. Tiedän toki muutamista artisteista, joko sen perusteella, että he ovat aiemmin olleet mukana kisassa tai muuten tunnettuja artisteja Ruotsissa, kuten Lisa Ajax, (Idol-voittaja 2014). Mutta siinäpä se.

Ja jotta kyllästymiseni olisi vielä täydellisempää - tai ehkä juuri siksi - minusta on tullut entistäkin krantumpi sen suhteen, mitä vanhoja Mello-klassikoita enää nykyään edes siedän. Mainittakoon niistä nyt vaikka tämä Prinsessa Dianan kuolemasta inspiraationsa saanut kappale.