Jo muinaiset roomalaiset...

Äh, ei sen näin pitänyt alkaa. Vaan näin: Siihen aikaan, kun isoisä lampun osti...

Eiku ei sittenkään...Siis näin...

Ajatella! Niin kauan kuin jaksan muistaa lapsuuteeni saakka, on keihäänheitto (tai kepinheitto, kuten nykyään lajia kutsun) ollut suomalaisten lempilaji. Menestystä on tullut, milloin enemmän, milloin vähemmän, eikä historia moniakaan arvokisoja 80-luvun puolivälistä lähtien tunne, jossa suomalaisille ei jonkinvärinen metallilaatta ois ripustettu kaulaan. Vuosien 1987 - 1996 väliin mahtuu kahdet EM-kisat,, kolmet olympialaiset ja neljät MM-kisat, joista keihäänheitossa jokaisesta on tullut mitali, milloin minkäkin värinen. Parhaimpina vuosina jopa kaksi. Tuohon kymmenen vuoden ajanjaksoon mahtuu kuitenkin vain kolme naisen tuomaa keihäsmitalia.

Suomalaisella keihäänheitolla menee edelleen hyvin, vähintäänkin kelvollisesti. Vuoden 1997 jälkeenkin mitaleita on tullut  aina jostain, vaikka niitä laihojakin vuosia mahtuu mukaan.

Eilen keskiviikkona nähtiin huima keihäskisa. Historia ei montaa samanmoista tunne. Kisaa, jossa voittoon tarvitaan pitkälti yli 90 metrin kaari, ja mitaliinkin vähintään 87-metrinen. Jokusen kuitenkin, mm. vuoden -91 Tokion MM-kisojen tulos hipoi samoja lukemia.

Mutta pronssikaan ei ole häpeä! Pitkämäen kaari eilen riitti pronssiin, se on hieno suoritus, eikä Ruuskasen viides sijakaan jaksa harmittaa. Silti tuntuu hieman oudolta, että siinä missä ennen keihäänheittoa on pidetty melko eurooppalaisena lajina, niin viime aikoina voittajiin on kirjattu milloin eritrealaista, eteläafrikkalaista ja eilen kenialaista. Siinä suhteessa keihäskunnia on katoavaista suomalaisesta näkövinkkelistä.

Vielä kolme kisapäivää jäljellä Pekingin MM-kisoja, ja itselleni tärkeimmät lajit tulossa vasta: miesten 10-ottelu ja miesten 50 km kävely. Todellisia yleisurheilun kuninkuuslajeja parhaimmillaan...